Kymmenes vuosi hevosenomistajana. Tasan puolet elämästäni olen ollut sidottuna nelijalkaiseen riesaan. Tai siis.. Olen ollut erittäin etuoikeutettu saatuani tällaisen mahdollisuuden. Toki, vaikka se ajatus yleensä hukkuukin kaikkeen arkiseen. Ihan tavallisena päivänä hevosen omistaminen tarkoittaa lähinnä sellaisten asioiden hoitamista, jotka tekevät hevosen omistamisesta ylipäätään mahdollista. Ehdin puuhailla Sotilaan kanssa iltaisin jokusen tunnin, loppupäivä kuluu koulussa ja/tai töissä. Ne ainakin useimmiten mukavat hetket iltaisin maksavat joka kuukausi ihan käsittämättömiä summia rahaa, liikkeellä saa olla yli 12 tuntia päivässä eikä normaalien ihmisten vapautta voi kuin ihastella sivusta. Jo omasta taloudesta ja terveydestä huolehtimisessa olisi pienelle ihmiselle ihan riittävästi vastuuta. Ajatus 1,5 kertaa itseäni enemmän kustantavan ja huomattavasti helpommin särkyvän olennon huolehtimisesta on ahdistava. Onneksi se ei käytännössä tunnu yhtä pahalta. Voisi sitä tietysti helpomminkin elää, paremmin tuskin.

Pari päivää sitten ratsastin Sotilaalla autiossa maneesissa. Väkisin tuli ajateltua, että matka siihen hetkeen on ollut aika pitkä. Kuinka monta vuotta, tuntia ja kilometriä olenkaan ryöminyt loskassa, kurassa, vesisateessa ja hyvä ihme ties missä päästäkseni siihen missä olen nyt. Ihan kunnioitettava suoritus, etenkin siihen nähden ettei tämä ole koskaan ollut tavoitteeni. Tottakai nautin hienoista ja arkeani helpottavista puitteista joissa voin mukavan hevoseni kanssa asua, mutta tavallaan ne tuntuvat vain väliaikaiselta pysäkiltä. Yksi vaihe, monien muiden vaiheiden jälkeen ja vähintään yhtä monien edellä. Minun päämääräni ei ole tässä, ei henkilökohtaisesti eikä Sotilaan kanssa. Ehkä se on se juttu mikä pitää niin tiukasti kiinni koko touhussa - vielä on niin paljon näkemättä. Melkein viidentoista vuoden kiire ja hämmennys, eikä vieläkään riitä. Ei tämä ihan järkevän ihmisen hommaa ole.

Kuvituskuvat Sotilaan kerran viikossa -tositreeneistä. Ihanaa pitkästä aikaa nähdä joku muu sen selässä!

Vaikka sitä edelleen tuntee olevansa halvaantunut noustuaan hevosen selkään (yksikään neljästä raajasta ei tee toivottuja asioita), varsa sukeltaa väkisin ojaan kärryt perässä eikä oikein mikään muukaan ota välillä onnistuakseen, niin ehkä mukaan on silti tarttunut jotain. Tavallisen arkielämän kannalta ehkä olennaisin oppimani asia on, että raha ei ole hevosen terveyden rinnalla kovinkaan suuri huoli tai vastuu. Rahaa saa yksinkertaisesti tekemällä töitä, hevonen ei pysy terveenä (jossei ole pysyäkseen) vaikka käyttäisit kahdeksan tuntia päivässä sen varjelemiseen ja tekisit kaikkesi sen eteen. Mennessään terveys vie yleensä myös sekä rahat että oman mielenterveyden. Jos pienillä arkisilla asioilla voi vaikuttaa asiaan niin se kannattaa tehdä. Sitä saattaa tietämättään välttyä paljolta.

Ajatus täytyy pitää mukana kaikessa mitä tekee. Tottakai ennakointi ja huolellisuus ehkäisevät haavereita ja ylilyöntejä, mutta missään onnistuu muutenkaan harvoin vahingossa. Ainakaan kun kyse on suurista ja itsekin ajattelevista eläimistä. Ei voi pyytää hevosta toimimaan ihmisen ajatuksen mukaan, ellei ihmisellä itselläänkään ole ajatusta. Jos pystyy muodostamaan teoriapohjalle selvän vision siitä mitä tahtoo tehdä ja miten, kasvaa onnistumisen todennäköisyys huomattavasti. Samalla ajatus on todennäköisesti jalostunut siinä määrin, ettei ainakaan huomattavaa vahinkoa pääse syntymään ihan vahingossa. Loppujen lopuksi kaikki perustuu teorialle, joka useimmiten sivuaa hyvin läheisesti fysiikkaa tai biologiaa. Mikään ei tapahdu satummanvaraisesti, seuraukselle löytyy aina syy. Toivotun seurauksen saavuttaa (tai ei-toivotusta seurauksesta pääsee eroon) vain ymmärtämällä mikä sen aiheuttaa. Aina täytyy muistaa kysyä "miksi". Jokainen "siksi" opettaa aina jotain.

Aina joskus tulee vastaan sellaisia asioita, joissa on onnistuttava ensimmäisellä yrittämällä. Esimerkiksi Sotilaan ensimmäistä sairaskengitystä ei olisi ollut varaa kokeilla kahdesti. Itse kengitys kesti 10 minuuttia, mutta sitä edelsi useamman tunnin katselu, ajattelu ja keskustelu. Vamman laajuus ja samalla ensimmäisen kengityksen onnistumisen merkitys paljastui vasta jälkeenpäin klinikalla (tuvotuksen laskettua ja vamman tultua esiin). Ratkaisuja piti tehdä pelkkien omien arvioiden varassa, tietämättä kuinka valtavasti niillä on merkitystä. Välillä niitä yhden yrityksen tilanteita ei edes huomaa - tulee hösellettyä ajattelua enemmän, ja jälkeenpäin huomaa ottaneensa kolme askelta taaksepäin jo heti alussa. Omia virheitään paikkailee hyvän aikaa.

Ratsastuksellisesti kaikkein tärkein oppimani asia taitaa olla, että täytyy lakata vetämästä. Paine menettää merkityksensä jos siitä tulee jatkuvaa. Tasainen suora veto ei ole pidäte eivätkä jäykästi kylkiin puristetut jalat ole pohjeapu. Jotta voi pyytää, täytyy osata olla pyytämättä. Vähän väliä joku ihmettelee sitä, miten Sotilaalla (tai ylipäätään millä tahansa ravihevosella) voi ongelmitta ratsastaa mitä tahansa vauhtia sekä löysin ohjin että tuntuman kanssa. Eikö se paina ohjalle? Miten sen voi pysäyttää? Ei paina, se ei voi vetää ellen minä vedä takaisin. Itseasiassa voin siis valita ratsastanko stereotypistä ravihevosta vai ratsua - kaikki on kiinni siitä kuinka suurella voimalla minä suostun pitämään vastaan. Jopa herkän ja kaikissa toimissaan kovin poliittisen Sotilaan saa ratsastettua niin napakasti ohjalle, että tuntuu kuin vetäisi kilpaa betoniseinän kanssa. Ja juu, kyllä se pysähtyy. Mistä tahansa vauhdista, kunhan muistan ensin lakata vetämästä.

Toisaalta vähintään yhtä perustavanlaatuinen asia on, että jotta voi rakentaa uutta, täytyy ymmärtää millaiselle pohjalle rakennetaan. Jossei ymmärrä miten ja miksi hevonen on alun perin koulutettu (tai itse oppinut toimimaan niin kuin toimii), ei voi yrittää korvata vanhoja asioita uusilla. "Oikealle" ratsulle minulla ei olisi mitään annettavaa, ei taitojeni eikä etenkään ymmärrykseni puolesta. Sotilas sen sijaan on vähän vähemmän mysteeri. Aika simppeli oikeastaan - uusia asioita aloittaessa täytyy vain ensin miettiä "miten saisin houkuteltua ravurin tekemään näin?". Jossei keksi siihen vastausta, voi kysymystä vaihtaa; "Miten voin pyytää ravurilta tätä pyytämättä vahingossa jotakin minkä se jo osaa?". Jo ennaltaan tutut ravuriasiat ovat monessa tapauksessa käteviä kiertoteitä ratsuasioihin. Ja joskus on pakko kiertää, jotkut vanhat opit ovat sellaisia ettei niiden yli voi järkevästi suoraan kiivetä. Ainakin Sotilaan tapauksessa uuden ja vanhan yhdisteleminen varovasti on vienyt ihan mielyttävään lopputulokseen; ei olla koskaan ajauduttu taistelemaan, uutta on voinut opetella aina hyvässä hengessä.

Ja loppujen lopuksi sillä ei kuitenkaan ole väliä mitä on jo tajunnut, ellei tiedosta, ettei tajua vielä läheskään tarpeeksi. Tottakai osaamiaan asioita on helppo ja kiva listata, mutta paljon rakentavampaa on listata asioita mitä ei osaa tai ymmärrä. Jos jokin ei onnistu, löytyy syy lähes poikkeuksetta ihan ihmisestä itsestään. Asenteesta, taidoista, näkökulmasta.. Välillä siitä ettei näe tai edes halua nähdä, ettei hevosella ole kaikki hyvin. Joskus pitää katsoa uudelleen, ja vielä uudelleen, ensin itseään ja sitten hevosta. Mitä minussa itsessäni on vikana niin, että olemme vaikeuksissa yhdessä? Joka kerta ongelmaa pitäisi lähtökohtaisesti lähteä ratkaisemaan itsensä kautta. Siinäkin tapauksessa, että uskoo ongelman ytimen löytyvän hevosesta, varusteita tai ympäristöstä. Katsonko asiaa sellaisesta näkökulmasta, joka estää katsomasta oikeaan suuntaan? Kokemukseni mukaan kaikki selittämättömät ongelmat lähtevät ihmisestä; Hevosesta, varusteista tai ympäristöstä syy yleensä löytyy jos on siellä ollakseen. Ongelma pitäisi löytää ennen kuin sen voi ratkaista, sokea kokeileminen ja elävä eläin eivät sovi yhteen, joten oma puutteellisuutensa pitäisi voida tunnustaa. Ulkoiset olosuhteet harvoin muuttuvat nopeasti, ainakaan huomaamatta, mutta itse saattaa olla luisunut väärään suuntaan vauhdilla. Omia ratkaisuitaan on pakko kyseenalaistaa jatkuvasti; Miksi teen juuri näin? Jos ei enää osaakaan sanoa miksi, ollaan jo melko lailla metsässä. Helposti tulee lähes läpivalaistua hevosensa löytääkseen mikä vaivaa, mutta itseään on paljon vaikeampaa katsoa samalla tavalla. Vaikka olisi hyvä tiedostaa millaisen kädenjäljen sitä hevoseen jättääkään, ja onko se mieluinen.

Pitäisi osata katsoa joka suuntaan ja kokeilla kaikkea mihin saa tilaisuuden. Tutustua ja tuomita vastan sitten, jos vielä tuntee siihen tarvetta. Kyllä tätä kiinnostuksesta pitäisi tehdä, jos ei enää halua ottaa selvää ja oppia uutta niin sama se on lopettaa. Kaikki etenee niin nopeasti että täytyy juosta kovaa ettei jää jalkoihin, joskus kirjaimellisestikin. On vaarallista uskoa tulleensa valmiiksi.