_"Kiipesin tänään ensimmäistä kertaa kuukauteen Sotilaan selkään. Viimeinen muistikuva Sotilaasta satulan alla oli hätäinen ja raivostuttava, mutta tänään siitä päätä nyhtävästä pikakävelijästä ei ollut tietoakaan. Ehkä se on taas ottanut henkisen askeleen eteenpäin? Sivuohjien kanssa juoksuttaminen on ilmeisesti vaikuttanut johonkin - tänään ohjat sai ottaa reilusti tuntumalle. Aikaisemmin Sotilas on joko tipauttanut koko päänsä käsieni varaan tai sylkäissyt ohjat takaisin kokonaan heittämällä pään ylös ja turvan ryntäisiin. Mahtavaa! _

Päätin eilen, että tänä syksynä Sotilas saa luopua talvikarvantekeleestään. Melkein kokonaan! Viime talvena koko poni näytti kestona ihan imeskellyltä ja talvikarvaa raavittiin irti vielä kesäkuun lopullakin. Toki kymmenessä minuutissa hikoava mammutti sai näyttävän huurrekuorrutuksen puolen tunnin hankitreenin päätteeksi.. Viikon parin päästä nähdään, millaista jälkeä tällä kertaa saan aikaan.

PS. Sotilas ei ole meillä ollessaan rikkonut ruokakuppeja lukuunottamatta koskaan mitään. Paitsi tänään. Ripustin sen ovenpieleen odottamaan, käänsin sille selkäni kahdeksi minuutiksi ja tullessani takaisin mokoma seisoi keskellä pihaa rikkinäisen riimun kanssa ja ovenpieli edelleen narun päässä.. Miten lie onnistunut, meillä on sentään aika norsunkestävät paikat."

Taisin tiivistää kaiken olennaisen jo Facebookissa julkaisemaani päivitykseen, joten taidan jakaa saman pätkän täälläkin. Olipahan vaan hassua ratsastaa ihan omalla hevosella. Kuukaudessa oli ehtinyt taas tottua Sotilasta huomattavasti tasaisempiin ja pehmeämmin reagoiviin työkavereihin, mutta niiden jälkeen jopa Sotilas tuntui "oikealta" hevoselta. (Älkää ymmärtäkö väärin. On joka kerta yhtä mahtavaa kiivetä maailman parhaiden satuponien selkään, mutta ne ovat auttamatta poneja. Sotilaankin rinnalla. Jos se olisi mahdollista, haluaisin molemmat. Yhden lapsuuteni unelmaponeista ja pikku herrasmiehen valepukuun puetun urheiluhevoseni.) Niin, urheiluhevoselta se tuntui. Pennun kanssa tuntui välillä siltä, että ohjan ja pohkeeni välissä oli kaikki maailman energia ja reaktiivisuus. Kai se on pakko uskoa, että tällä kertaa alla on hevonen, joka tarvitsee ihan mahdottoman määrän virtaa ja kierroksia pystyäkseen samaan. Olemme silti jälleen askeleen lähempänä.

MARTIN GARRIX - ANIMALS