Hihi, terkut eiliseltä palauttelukävelyltä! Enemmän palauteltavaa on ratsastajalla - eilen pääsin ihan ketterästi sängystä, mutta tänään todellisuus on ollut hieman julmempi. Vähän on vaikeaa kävellä, mutta ei se kai haittaa.. Toivottavasti jumit lähtevät sillä millä ovat tulleetkin, viimeistään ylihuomenna kiipeän satulaan taas.

Tosiaan. Toissapäivänä lenkkeilimme kartanolle katsastamaan tuoreet sänkipellot. Huhun mukaan pellot myllerrettiin syyspuuhia varten jo eilen, joten taisimme käyttää syksyn ensimmäisen ja viimeisen mahdollisuuden sänkipeltoralliin. Kuten allaolevista kuvista voidaan huomata, tilaa oli vähintään tarpeeksi (jopa Sotilaalle). Ilmeisesti vähän liikaakin - viimeinen kilometri kartanolle mennään peltojen välissä ja jo sillä pätkällä kuskin kädet venyivät varmaan kymmenen senttiä.. Valtavalla pellolla tolkku katosi lopullisesti, tosin vain Sotilaan mittakaavassa. Puhiseminen turpa ryntäissä ja huisin terävät spurtit tilaisuuden tullen (ja tottakai pelkästään luvan kanssa) ovat tulleet tutuksi jo aiemmin, mutta ensimmäistä kertaa Sotilaan selässä tuntui samalta kuin Pennun kanssa aikoinaan. Se fiilis kun pelto polttaa kavioiden alla!

Miten hienolta hyvän hevosen selässä tuntuukaan! Olen aina ollut pieni ja kevyt (ja ratsastanut hurjankin kokoisilla hevosilla), mutta Sotilaan tultua lentäminen on saanut ihan uuden merkityksen. Miten niin pieni ja lyhytjalkainen möhkö voikin liikkua niin helposti! Mitä kovempaa mennään, sitä vähemmän jalat tuntuvat ottavan maahan ja ratsastaja muuttuu ihan painottomaksi. Ja silti jarrut toimivat. Ainakin aluksi..

Koskaan aiemmin Sotilaan kanssa ei ole ollut jarrujen kanssa suuria ongelmia, mutta ilmeisesti hurja määrä tilaa juosta oli liikaa jopa maailman turvallisimmalle kaverille. Kuskin jaloista loppui voimat samaa tahtia kun ratsun kierrokset nousivat ja lopulta oltiin tilanteessa, etten enää jaksanut ottaa vauhtia alas. Maailman turvallisin hevonen tosin lunasti tittelinsä jälleen ja toi väsähtäneenkin ratsastajan ehjänä kotiin.

Todellisuudessa haluaisin vain hehkuttaa sitä miten mahdottoman hienon otuksen olen itselleni löytänyt. Ilmeisesti sillä ei ole pienintäkään ongelmaa olla samaan aikaan maailman tasapainoisin harrastepulla ja vaivatta syttyvä juoksija. Sympaattisen pikkukaverin sisäänrakennettu kilpajuoksija on aina valmiina, tarvitsee vain raapaista tulitikku! Ja siitä huolimatta hillitty herrasmies on vain yhden puhalluksen päässä. Rakastun tähän joka päivä uudelleen!

Joka tapauksessa eilen tultiin kotiin kaikkein aikaavievimmän kaavan mukaan, molemmat kävellen. Sotilaan kierrokset tasoittuivat parin kilometrin kävelyn jälkeen ja minun jalkojeni tärinä hellitti hieman myöhemmin. Hevonen säilyi notkeassa kunnossa, minulle ei käynyt ihan yhtä hyvin (vaikka toivoin kävelemisen auttavan). Mutta mitäpä siitä, hauskaa oli! Näistä kuvista kiitos Toinen täydellinen mies ja Konsta Kolehmainen, ootte parhaita! <3