Valitettavasti uusia kuvia ei ole jaettavaksi kanssanne. Teidän, joita on jo yli 100! Vau! Maanantaina uima- ja ratsasteluseura (jolla myös kamera pysyy käsissä) pääsee ripariltaan, joten sen jälkeen varmaankin saatte useammin kuvia ja kuulumisia.

Tinkertamma Lena. Ehkä kesältä 2010? c. Sara

Ratsastin tänään ensimmäistä kertaa "uusissa" maastoissa yksinäni. Aiemmin olen lenkkeillyt noilla teillä vain reitit tuntevan kaverin kanssa. Siitäkin on hurjan pitkä aika ja tällä suuntavaistolla ei voi muuta kuin eksyä, vaikka edellisenä päivänä olisi ratsastanut samassa paikassa.. Sotilaastakaan ei ymmärrettävästi ollut mitään iloa enää siinä vaiheessa kun keksin olevani jossakin, mistä en osaa enää takaisin kotiin. Onneksi kaikki tiet vievät ilmeisesti saman koulun luo, josta osaan kotiinkin. (Ihme kyllä..)

Tällä viikolla olen viihtynyt paljonkin ystävättäreni minisuokin selässä. En ole koskaan päässyt vakuuttumaan kotimaisten jääkarhujen soveltuvuudesta normaalien ihmisten ratsastukäyttöön. Tai mihinkään muuhunkaan käyttöön.. Normaaleista ihmisistä poisluetaan siis suomenhevosihmiset ja muut salatieteitä harrastavat henkilöt. Olin varma hengenlähdöstä, kun suitsin ratsastuskoulutaustaisen suomenponin pelkillä nivelillä ilman minkäänlaisia turvavälineitä. Aiemmat ratsastuskokemukseni puteista eivät ole mainittavan lämpimiä ratsastuskouluissa eikä sen puoleen ratsastuskoulujen ulkopuolellakaan. (Okeiokei. Pari kertaa olen ratsastanut oikein mukavaa vanhaa rouvaa, joka oli entinen tuntihevonen. Senkin miellyttävät ominaisuudet rajoittuivat tosin vain käyntiin ja raviin.) Tällä kertaa en kuitenkaan tehnyt tuntia töitä vain tullakseni riepotelluksi. Yllätyin rajusti: positiivisesti - pieni suomennainen liikkui eteenpäin ihan itse ja muuttui aina vaan kevyemmäksi kädelle mitä enemmän vauhtia oli. En saanut yhden yhtä töistä luistamiseen kehiteltyä temppuakaan. Olo oli yhtä turvallinen kuin Sotilaan selässä ja laukkaava kaveri oli hauskaa vaihtelua pitkästä aikaa.

Tottumuksia horjuttavia ponikokemuksia kertyi enemmänkin. Torstaina päädyin jotenkin käymään kotona olevan maastolenkin varrelle ilmestyneen russin selässä. Viimeksi olen istunut oikean ponin selässä ehkä kaksi vuotta sitten.. Oli aika masentavaa todeta olevansa liian pitkä niin ihanalle otukselle. Tuollainen syötävän suloinen, ihanan rehellinen ja oikeasti hyvin koulutettu poni olisi epäilemättä tehnyt minutkin pikkutyttönä hetkeksi rajattoman iloiseksi. Toisaalta pienestä pitäen on kytenyt se hieman arveluttava hinku jokaisen arvaamattoman ja hieman hallitsemattoman hevosen selkään, joten Pentu oli ehkä kuitenkin paras valinta.. Olen varmaan tullossa ikävästi vanhaksi, kun ajatuskin kunnon kiehuvasta harrastuskaverista saa kiittämään Sotilasta olemassaolostaan.

Kaikenlaisten ponien jälkeen Sotilas tuntui suurelta ja sirolta. Ja voi miten ihanan tutulta ja turvalliselta. On käsittämättömän ihanaa, kun voi ratsastella rauhassa pitkin ohjin eikä kaveri jännitä uutta paikkaa yhtään. Jotain pikkutietä (jonka toivottavasti muistan vielä myöhemminkin..) pitkin päädyttiin maastoratsastajan taivaaksi verrattavaan paikkaan: siistiksi harvennettua metsää, jonka keskellä menee ristiin rastiin siistejä pehmeitä hiekkareittejä joita pitkin pääsee kaikenlaisille ihanille metsäpoluille. Eikä ketään missään! Mikälie kesämökkialue. Metsäpoluilta löytyi sellainen treenivälinekin, mitä tullaan epäilemättä hyödyntämään vielä monta kertaa. Jopa Sotilas sai oikeasti tehdä töitä hinatakseen itsensä sen mäen huipulle asti. Ja tottakai alastullessa ratsastajaa kylmäsi vahvasti. Ehkä tuokin rohjo vielä oppii miten alamäissä pitää jalat järjestellä..

Se siitä. Epäilemättä mielenkiintoista, mutta pitipähän pitkästä aikaa kirjoitella eikä vain laitella kuvia tekemisistä. Ja haha, älkää ottako tätä niin, että jollain tapaa mollaisin suomenhevosia tai suomenhevosihmisiä. Urheilkaa ja harrastakaa toki, jos vain toimeen tulette niiden kanssa. Itsehän en taida tulla :D