Viime vuoden hiljaisuuden aikana ehti pitkän postausvälin lisäksi kertyä muitakin ikäviä tapoja, joista täytyy aktiivisesti pyrkiä eroon. Mitä vähemmän kirjoitan, sitä vähemmän luen ja seuraan muitakaan. Coaching with Katariina Alongi on kuitenkin yksi niistä blogeista, joita olen lukenut kaikkein hiljaisimpinakin aikoina. Ratsiope-suomi sanakirjasta olen saanut paljon irti ja tykkään hänen ajatuksistaan muutenkin. Teknisen harjoittelun ja suorittamisen rinnalle täytyisi ehdottomasti tuoda myös ratsastajien psykologinen valmentaminen.

Muutama päivä sitten julkaistiin kirjoitus pelkäämisestä. Siitä miksi "älä näytä hevoselle pelkoasi" -ohjetta ei pitäisi noudattaa. En osaa katsoa asiaa nuoren ratsastuskouluoppilaan näkökulmasta, mutta hevosenomistajana olen hieman eri mieltä. Pelko on ylipäätään aika vahva sana. Minun kokemukseni perusteella pelko harvoin syntyy aivan syyttä - yleensä taustalla on jokin haaveri tai muu isompi säikähdys. Pelkoa ei siis pitäisi suoraan rinnastaa paljon arkisempaan jännitykseen ja epävarmuuteen.

JULKAISEMATTOMIA KUVITUSKUVIA TALVELTA.

Tutun ja turvallisen Sotilaan jälkeen vieraan ja eläväisen hevosen selkään nouseminen jännittää. Tottakai, se ei enää nykyään kuulu arkeeni (mukavuualueestani puhumattakaan) eikä suju rutiinilla. Ei sitä ikävää tunnetta voi kuitenkaan peloksi kutsua, vaikka fyysisesti reagoinkin samalla tavalla; " --_ pulssimme yleensä nopeutuu, hengityksemme muuttuu pinnallisemmaksi ja lihaksemme jännittyvät_." Kaikille ikäville tuntemuksille ei pitäisi altaa pelon verran arvoa tai valtaa. Pelko vaatii käsittelyä ja jos jokaiseen jännityksen tai epävarmuuden hetkeen suhtautuisi samoin, kuluisi koko elämä pääasiassa niiden hetkien prosessointiin. Tottakai "pelko" on joskus merkki mahdollisesta vaaratilanteesta, mutta kun kyse on harrastajasta (eikä esimerkiksi oikeasti haastavia tilanteita päivittäin kohtaavasta ammattilaisesta) niin yleensä syy löytyy tilanteen, hevosen ja ympäristön sijaan ihmisestä itsestään.

Paljon on kiinni siitä, kuinka omat tunteensa hallitsee. "Myöntäessämme pelon olemassa olon, sykkeemme ja kehomme stressihormonit laskevat saman tien astetta alemmaksi." Pelkkä pelon tai jännityksen myöntäminen ei saa tunnetta katoamaan. Voin tunnustaa rehellisesti itselleni sata kertaa jännittäväni hyppäämistä älyttömästi, mutta tilanne ei muutu yhtään helpommaksi. Yleensä päin vastoin. Reagointinsa tunnistaminen vain mahdollistaa sen hallitsemisen. Jokin tuttu ja varma tehtävä (jännittyneenä ei kannata edes yrittää), lyhyt valmistelu ja yli ennen kuin jännitys ehtii kangistaa uudelleen. Seuraava kerta on taas hieman helpompi.

Hevoselta ei voi piilottaa tunteitaan, mutta toisaalta ihminen ei ole tunteidensa orja. Turhautuneena ja vihaisenakin voin olla hevoselle reilu ja jännittyneenä johdonmukainen. Turhautuneisuuden ei tarvitse tarkoittaa hevoselle epäreilua selkäsaunaa eikä epävarmuuden huonoja päätöksiä. Sotilaassa ehkä parasta on se, että se sietää koko tunneskaalan. Kukaan ei ole kohdellut sitä vihaisenakaan huonosti ja pelkääväkin ihminen on aina ollut luottamuksen arvoinen. Se luottaa ratkaisuihini vaikka kertoisin sille aivan koko kehollani, että jännitän. (Hevoslaumassakin kaikki reagoivat uhkaavaan tilanteeseen jännittymällä, mutta jännityksestä huolimatta lauma luottaa toisiinsa ja "johtajan" arvostelukykyyn.) Mielestäni "älä näytä sille pelkoasi" -ohjeen taustalla on pelon kieltämisen sijaan ajatus siitä, että ihmisen täytyisi pystyä toimimaan johdonmukaisesti (ja luottamuksen arvoisesti) myös jännittyessään. Älä lamaannu, toimi.

Joskus pelottava tilanne tulee eteen niin nopeasti, ettei omia tuntemuksiaan ehdi jäädä analysoimaan. Johdonmukaisen ja järkevän ratkaisun on löydyttävä heti, vaikka itsekin säikähtäisi pahasti. Sellaiset tilanteet vähenevät mitä paremmin osaa ennakoida, mutta toisaalta samalla ne harvat säikähdykset muuttuvat suuremmiksi. Välillä sydän hakkaa ja kädet tärisevät vielä pitkään säikähtämisen jälkeen. Tottakai hevonenkin on kauhuissaan ellei toiminta jatku vahvasta fyysisestä reaktiosta huolimatta mahdollisimman normaalisti.

Toimintakyvyn vievä oikea pelko on tottakai asia erikseen, mutta siksi jännitystä ja epävarmuutta ei saisikaan rinnastaa pelon kanssa.

Katariina Alongin ohjeet pelon tunnusteluun ja työstämiseen voin sen sijaan allekirjoittaa! Itse käytän paljon hengittämistä. Muutuin jo vuosia sitten jännittäjäksi itsesuojeluvaiston kehittyessä (ilman mitään varsinaista syytä) ja pieni kalvava epävarmuus on läsnä usein. En ole kuitenkaan antanut sen hidastaa ja välillä joudun tietoisesti tunnustelemaan jännitänkö. Tunnistan aika hyvin jo etukäteen ne tilanteet, joita ennen on syytä selvittää onko hieman epämielyttävä tönkkö olo jännitystä vai jotain muuta. Ellei syvään hengittäminen onnistu yrittämälläkään (hengitys jää pinnalliseksi), tiedän jännittäväni. Hengityksen auetessa olen riittävän rento jatkamaan.

Äiti käyttää paljon pelon tunnustamista ääneen. Näköjään toimii, pelko "ison" hevosen kanssa puuhailusta katosi yllättävän nopeasti. Etenkin Sotilas on saanut kuulla varmaan satoja kertoja, että esimerkiksi pään heiluttaminen, jalkojen siirtely kääriessä ja juoksentelu tarhassa ruokaa jaettaessa on pelottavaa. Ihmisen tilaa se on kunnioittanut aina älyttömän hyvin, mutta rauhottui kyllä vielä entisestään jäätyään syksyllä äitin hoitoon. Jopa käsittelijänsä pelosta täysin riemastuva (ts. tilaisuuteensa helposti tarttuva) Libby on oppinut olemaan, vaikka joskus pääsisi säikäyttämäänkin. Johdonmukainen toiminta ihmisen tunnetilasta riippumatta on tehnyt senkin käytöstavoille ihmeitä.