"Tarvitaan paljon hevosten kanssa vietettyä aikaa. Väistämättä silloin joutuu myös luopumaan jostain. Ja sitä, että ottaa suunnan ja luottaa siihen." Sanoo Sanna Backlund Horsemailille antamassaan haastattelussa. "Intohimo lajiin on kaiken edellytys." Viime viikkojen perusteella sanoisin, että se on elinehto. Ei tätä muuten jaksa millään. Ja kai se on niin, että intohimo tuo ihmiset yhteen vuodesta toiseen. Sen verran suurella kauhalla annetaan, sekä hyvää että huonoa, ettei vertaistuesta tee mieli kieltäytyä.

Backlundin mielestä suomalaisen ratsastuksen ongelma on intohimon puute. Niin se kai on. Intohimo kasvaa vuosien varrella, nimenomaan hevosten kanssa vietetyn ajan ja luopumisen myötä. On pakko olla tosissaan, jos vaihtaa ajan, rahan ja vapauden päästäkseen sisään tähän maailmaan. Ja luopua on pakko, muuten saa ja näkee vain kevyen pintaraapaisun. Kaikkein hienoimmat ja tärkeimmät hetket osuvat kohdalle yleensä silloin, kun nukutut tunnit voidaan laskea yhden käden sormilla ja edellisestä oikeasta ateriasta on vähintään puoli vuorokautta. Oppimaan pääsee kovin vähän, jos käy nirsoilemaan ajankohtien suhteen.

Ei se ole itsestäänselvää, että kukaan valitsee sen kaiken fyysisen ja henkisen nääntymyksen jota hevosurheilu väistämättä välillä aiheuttaa. Jos on varaa valita. Minulla ei onneksi ollut. On tämä niin paljon helpompaa kun voi täysin rehellisesti sanoa, että rakkaudesta lajiin. Sotilas löytyi kaksi viikkoa sitten laitumesta toinen takajalka turvonneena. Otti päähän ja ottaa edelleen. Huomattavasti suurempia tunteita aiheutti kuitenkin Kuninkuusraveissa sunnuntaina yleisölle esiintynyt 26-vuotias Viesker. Suomalaisen raviurheilun kirkkain tähti marssi etusuoralla kaula kaarella edestakaisin, nautti tilanteesta ja tiesi arvonsa. Yksi niistä monista hetkistä, kun tämä laji on koskettanut ihan todella syvältä. Epäonnistuminen ja epäonni riepoo älyttömästi, mutta lopulta kaikkein suurimmat tunteet ja vedet silmiin nostavat aivan toisenlaiset jutut.

Siksi tätä jaksaa.

Ihan vain itseäni kerta toisensa jälkeen toistaakseni - viime viikot ovat olleet älytöntä hulinaa.

Ehdimme Sotilaan kanssa nauttia hienoista säistä ja ratsastuspaikoista pari kolme viikkoa.

Sen jälkeen onkin lähinnä satanut ja aika mennyt kylmätessä ja kävelyttäessä. Tuntuu onneksi lähinnä tutulta ja arkiselta.

Takaisin kotiin Sotilas tuli viime viikolla.

Klinikalle mennään perjantaiaamuna. Huomenna. Jännevamma se on, muuta en vielä uskalla arvailla.

Viime viikonloppuna juhlittiin Joensuussa ravikesän kohokohtaa, Kuninkuusraveja.

Ainoa kerta vuodessa, kun voin täysin rehellisesti sanoa ihailevani suomenhevosia. Kerta onneksi riittää.

Juhlittiin tosiaan. Seura, viini ja mansikat olivat hyvää. Tottakai!

Suomalainen ravikansa on raastavan pidättyväistä, mutta Kuninkuusravit tuntuvat festareilta.

Sormet ristiin.

Äiti sanoi osuvasti, että meillä on käytettävissämme kaikki maailman aika, mutta toivon silti lyhyttä lomaa.