se on varmaan kaatunut ja päänsä kolhaissut

sanoi päällikkö jostain ja näytti liian tyyneltä

se on se tyttö, se sama olkihiuksinen tyttö jota ei koskaan kuunneltu

_se sama tyttö, se olkihiuksinen tyttö jota ei koskaan suudeltu _

Eilen juostiin ujoa kovaa, pitkästä aikaa. Junanradan viertä kulkeva reilun puolen kilometrin suora on nopean kävelymatkan päässä ja omiaan pieneen irroitteluun. Mietin taas, miksemme ole kiitäneet siellä useammin! Ensimmäisen pätkän Sotilas otti tapansa mukaan varman päälle eikä ottanut vauhtia omineen, mutta seuraavaan vetoon se syttyi nopeasti. Kolmannella ratsastaja saikin jo melkoisen viileää kyytiä. Jälkeenpäin omia jalkoja kyllä tärisytti, mutta vauhdissa tuntui niin upealta, että oli pakko nauraa ääneen. Sotilas painoi turvan ryntäisiin, otti muutaman älyttömän pitkän loikan laukalla, vaihtoi lennossa raville ja harppoi suoran hetkessä loppuun. Voi miten paljon rakastankaan sitä valtavaa sisäänrakennettua juoksijaa, joka on piilotettu tuohon poniin. Etenkin siksi, että sen uskaltaa päästää täysin vapaaksi tietäen, että pehmeä kolmipala riittää.

Eilen vietin kivan illan Toisen täydellisen miehen kanssa (ja jäin aamulla tyytyväisenä nukkumaan toisen lähtiessä töihin), tänään näin vanhaa hyvää ystävää (jonka kanssa olen nähnyt viimeaikoina ihan liian harvoin) ja kamerakin on päässyt ulkoilemaan. Kuvattavana oli hassu ratsuruuna Manhetenas, joka ei mainittavasti riemastunut valokuvamallin hommista. Jokunen kiva kuva löytyy täältä. Huomenna kamera pääsee ulkoilemaan Riksuun, ainakin toivottavasti.