Sotilasta on ratsastettu "tosissaan" nyt 7 viikkoa. Minun lisäkseni sillä on kerran viikossa ratsastanut ratsastuksenopettajani. Alku on pääosin ollut ihan hyvä. Hirveästi ei pääse moittimaan. Onhan se vähän laiska, keskittymiskyky on ihan päiväkohtaista (hyvät päivät ovat älyttömän hyviä, huonot älyttömän huonoja) ja jo pelkästään perusratsastuksessa on paljon tekemistä, mutta suunta on oikea. Hyvinä päivinä mennään niin paljon eteenpäin että välissä saa ollakin pari huonoa. Ei tämä nyt liian helppoakaan saa olla, heh..

Olemme aloittaneet aika varovasti. Tällä hetkellä Sotilas liikkuu ratsain 3-4 päivänä viikossa. Yhtenä tai kahtena päivänä kävellään, leikitään liinan kanssa tai puuhaillaan jotain muuta yhdessä. Toistaiseksi töitä on tehty aina puoli tuntia kerrallaan, juuri sen pidempään ei kunto ja keskittyminen riitä. Jalan suhteen kaikki on ollut kunnossa, mutta loukkaantumisesta on kuitenkin vasta seitsemän kuukautta. Periaatteessa meillä pitäisi hyvässäkin tapauksessa olla vielä viisi kuukautta sairasaikaa jäljellä. Tavoitteellisen ratsastamisen ei pitäisi kuulua Sotilaan ohjelmaan vielä kuukausiin. Siis mikäli se olisi keskivertohevonen... Hajonnut etunen on kuitenkin kestänyt mukana ongelmitta, vaikka tavallaan olisin iloinen siitä että se jossain vaiheessa ilmoittelisi itsestään. Olisi helpompaa tietää missä raja tällä hetkellä menee. En oikein vieläkään osaa uskoa ja luottaa ihmeparantumiseen.

Lähtötilanne loman jälkeen oli surullinen. Lihaksensa tiputtanut vastentahtoinen mulli väänsi käyntiympyränkin puoliväkisin mutkille eikä siitä oikein meinannut saada mitään irti. Ihan sama yrittikö hyvällä vai pahalla. Tavallaan ymmärrän hyvin - kuka palaisi puolen vuoden hemmottelulomalta mielellään fyysisesti vielä normaaliakin raskaampiin töihin. Ei Sotilas ainakaan. Tammikuun ell-tarkistuksen jälkeen otin järeät aseet käyttöön ja ulkoistin kaikkein totisimman dressagen ratsastuksenopettajalleni. Nyt vajaat pari kuukautta myöhemmin olen ratkaisuun oikein tyytyväinen. Sotilaalle riittää toistaiseksi hyvin, että se tekee kerran viikossa tosissaan töitä ja lönkyttelee parina päivänä peruskuntoratsastusta minun kanssani. Työmotivaatio on vieläkin aika hataralla pohjalla, taistelemiseen ei ole varaa.

Vajaan parin kuukauden työ näkyy ja tuntuu. Sotilas ei ole koskaan väistänyt kuolainta ja olen oikeastaan aina tullut kantaneeksi sen pään ja kaulan. On ollut helppoa ankkuroida käsi tasaisesti paikoilleen ja antaa hevosen rojauttaa koko etupäänsä paino kuolaimelle. Nyt Sotilasta on ratsastettu aiempaa pidemmällä ohjalla ja paljon eläväisemmällä kädellä. Muutos on valtava. Sotilaalla on luonnostaan aika hieno ryhti ja sen kaula vahvistuu ihan älytöntä vauhtia. Koko kaulan saa ihan eri tavalla käyttöönkin nyt kun kuolain ei ole enää pelkästään kantoapua varten. Joskin Sotilas yrittää edelleen päästä huijaamaan roikkumalla vain jommalla kummalla ohjalla... Oma käteni on edelleen niin älyttömän hidas ja jäykkä, että sitä vasten on helppo yrittää nojata, mutta asiaa on huomattavasti helpompi korjata nyt kun hevonen ei enää vaadi jatkuvaa kantamista.

En ole koskaan halunnut, että Sotilas oppii sinkoilemaan pohkeesta. Ts. olen halunnut, että se tuntee olonsa mukavaksi myös silloin kun ratsastajan jalat ovat sen ympärillä. Sotilas on luonnostaankin vähän laiska eikä tee kovin paljon ylimääräistä, joten se oppi nopeasti turvalliseksi maastokuljettimeksi. Vuosien rämpiminen pitkin metsiä ilman satulaa on karaissut sen verran, ettei sitä ei häiritse jos ratsastaja vähän tarrautuu, horjahtaa tai ottaa tukea. Siinä on puolensa, että hevonen ignooraa tai vähintään suhtautuu todella tyynesti kaikkiin epäselviin apuihin. Loman jäljiltä Sotilas suhtautuu kuitenkin ihan kaikkiin apuihin kovin tyynesti, liiankin. Itse ratsastan todella kesyin avuin ja huonoimpina päivinä suunta on vain alaspäin - "työnteon" edetessä Sotilas alkaa vain enemmän ja enemmän viitata kintaalla täysin yksiselitteisillekin avuille. Siinäkin suhteessa ollaan onneksi menty vauhdilla eteenpäin. Vaikuttaa siltä, että herkkyydet löytyvät kohdilleen yllättävän helposti. Kevään höttöenergia ja tylsistyminen kääntyvät parhaimpina päivinä jo ihan käyttökelpoiseen muotoon.

Tottakai kevät ja nopea kunnon kehittyminen aiheuttavat omat ongelmansa... Juoksemaan pitäisi päästä. Tarhasta tullessa ei oikein mikään jalka ota maahan ja meno on ratsastaessakin sen mukainen. Intoa enemmän kuin järkeä. Vähän aikaa sitten uskallettiin käydä kävelemässä raviradalla ja (ihme kyllä) Sotilas pysyi ihan tolkuissaan. Hölkkää pitäisi päästä ajamaan. Muuttaessa täysin avoimeksi jäänyt kengitysasiakin ratkesi! Sotilas on ihan älytön töhö jalkojensa kanssa, etenkin hokkikengässä. Nyt se on kengitetty aika lyhyeen ratsukavioon ja toistaiseksi vaikuttaisi toimivan loistavasti. Putseihin ilmestyy reikiä tarhassakin vähän harvemmin...