Ensimmäinen retki kunnolla kotipihan ulkopuolelle puoleentoista kuukauteen! Lyhyet päivät ja kelvottomat kelit lopettivat maastoilun lyhyeen viimeistään siinä vaiheessa kun vesisade muuttui jäätäväksi tihkuksi ja tiet muuttuivat luistinradaksi. Tälläkin kertaa jouduin miettimään moneen kertaan lähdenkö lenkille. Joskin Sotilaan itsensä enkä sään takia..

Muutama viimepäivä on mennyt muutenkin seuraillessa - heinä ei maistu eikä vettäkään mene tarpeeksi. Kaurat ja muut hyvät syötävät uppoavat kyllä entiseen tahtiin, mutta edes lämmin vesi omenamehulla tai hunajalla tai yrttiteellä ei kelpaa.. Heinät onneksi katoavat vähitellen päivän mittaan eikä nykyisellä ruokintamäärällä ole pelkoa nälkäkuolemasta ihan lähihetkinä, vaikka puolet jäisivät kokonaan syömättä. Lämpöä ei ole, nenä ei valu, yhtä pirteä kuin aina ennenkin (ellei jopa pirteämpikin) eikä oikeastaan yhtään mitään muutakaan oiretta lukuunottamatta vähän normaalista poikkeavaa naaman vääntelyä. Louskuttaa ja väkertelee suunsa kanssa tavallisestikin, mutta kai se hieman siltä vaikuttaa, että kurkussa jokin ahdistaa. Mitä ihmettä tuon kanssa voi yrittää?

Aamulla heinät menivät kuitenkin kerralla, kuumemittarilla ei ollut mitään kerrottavaa, vesikuppi oli yön jäljiltä puolillaan ja tarhaan mentiin johtajan ottein, joten totesin ettei lenkkeilystä taida olla vaaraa. Tarkoituksena oli tehdä kevyt ja rento lenkki, mutta Sotilas ja retkeilykaveri Neilikka eivät kannattaneet ideaa.. Loppujenlopuksi lenkille tuli pituutta kaksi tuntia ja varmaan yli 15 kilometriä. Ainakin Sotilaan jarrut meinasivat olla työn ja tuskan takana mäkisellä tiellä rinnakkain hölkötellessä ja sopiva lumikerros sai sillekin hien pintaan. Ainakin tänään päivä oli nätti, hevoset pirteitä ja retkestä jäi älyttömän hyvä mieli.

Lenkkeilyseuramme. Kuva viime viikonlopulta.

PS. Note to self: Älä lähde pitkän tauon jälkeen reippaan kaverin seurassa maastoilemaan pehmeimmillä löytämilläsi kuolaimilla. Kyyti saattaa olla kylmää tai ainakin hallitsematonta. (Meinasi epätoivo iskeä..)